Tarinoo arvioitavana

(Eli tämä on itsekirjoittamani trilogian ensimmäinen osa, ja vielä kesken. Ja laitan lopun sitten kun jaksan.)

1. osa Takateksti: Kreivin tytär, Anitria viettää seitsemäntoista vuotis syntymäpäiväänsä kun amiraalin vanhin poika Stefan siepataan ja viedään lumivuorille. Anitria lähtee pelastamaan nuorta Stefania, vaikka tämä on Anitriaa neljä vuotta vanhempi, ja amiraalin pojan pelastus on kreivin tyttären ensimmäinen tehtävä aikuisuuden tiellä. Oikeastaan kreivi ja amiraali käskevät valkea hiuksisen nuoren naisen hakemaan takaisin siepattua nuorukaista, lämpimien tunteiden toivossa, jotta nuoriso voisi mennä naimisiin. Anitrialla oli pienenä tyttönä tunteita Stefania kohtaan, mutta nyt tunteet ovat haalistuneet kun Stefanista on kasvanut mies sitten kreivittären kuoleman jälkeen. Stefanin sieppaus vie Anitrian lumivuorelle ja kuoleman järvelle, josta Stefan pelastaa pelastajansa.
Anitria & Elämäntuoja on Elämäntuojan perillinen -trilogian ensimmäinen osa.


Osa 1.

1. Luminen syntymäpäivä

Valkoinen lumi leijailu suuren palatsin ikkunoihin, joihin syntyi pieniä kiteitä. Jos katsoi lähempää saattoi huomata, että lumi ja pakkanen eivät aiheuttaneet kiteitä lasiin vaan pienet hailakansiniset jääkeijut, jotka jättivät hengityksensä lasiin. Vaalea harmahtava sumu leijaili suuressa puutarhassa, joka usein oli vihreä ja kukoistava, mutta nyt ruusut olivat jäässä, samoin puut ja pensaat. Ruusujen terälehdissä oli hieman jääkidettä. joka hohti kuin tähti harmaassa sumussa. Sisällä, suuressa palatsissa nuori neito istui suoraselkäisessä tuolissa ja siemaili teetä pikkurilli ojossa. Kymmenkunta hovimiestä ja -naista seisoivat neidon ja tämän isän lähettyvillä ja kuitenkin hääräilivät omia asioitaan. Mustahiuksinen hovimies työnsi suuria puita isoon marmoriseen takkaan, jossa rätisi lämpöä hohkaava tuli.

- Teidän korkeutenne, saako olla lisää teetä? Punaposkinen hovineito kysyi nuorelta neidolta, joka oli juuri laskenut teekuppinsa pöydän mahonkiselle pinnalle.
- Kiitos, Rosamaria. Tyttö sanoi ja päästi irti kupista, ja otti somasta koristellusta saviruukusta teeleivän.
- Kertoisitko kokile, että nämä teeleivät ovat erittäin maukkaita ja meheviä, paljon parempia kuin edelliset. Virkkoi kreivin tytär ja nappasi teekupin kahvasta, pikkurilli ojossa ja siemaisi pienen kulauksen sitruunan makuista teetä.
Rosamariaksi kutsuttu hovineito nyökkäsi ja niiasi ja lähti kipin kapin keittiöön kertomaan kokille.
- Rakas Anitria. Tänään on sinun seitsemäntoista vuotias syntymäpäiväsi ja aikuistumisesi päivä. Kreivi sanoi ja hymyili tyttärelleen, joka laski teekupin huuliltaan.

- Aivan niin, isä. Anitria lausahti nuoren naisen äänellä.
- Saanko nousta? Täytyy mennä valmistautumaan juhliini. Hän sanoi ja nousi pöydästä saatuaan isältään nyökkäyksen.
Anitria nousi juhlallisesti portaat omaan makuukamariinsa, kutsuen viisi kamarineitoaan huoneeseensa. Makuukamari oli avara, mahonki seinillä varustettu ja marmori lattialla. Kaksi suurta ikkunaa, jotka avautuivat puutarhaan päin ja niin myös Anitrian äidin haudalle. Anitria vetäisi vihreät verhot pois ikkunoiden edestä ja solmi ne silkkinauhoilla ikkunoiden pieliin. Käännettyään selkänsä ikkunoille ja niistä näkyvälle puutarhalle, hän huomasi että jotain puuttui hänen kamaristaan. Siellä oli paikoillaan tamminen suuri vaatekaappi, joka oli sijoitettu taitavasti seinän sisään, että siitä näkyi pelkät ovet, kaunis pihlajasta tehty kirjoituspöytä, kaisloista tehty seinämä, joka oli omalla paikallaan, pukeutumisnurkassa ja viimeisenä mahonkipylväinen suuri katossänky jossa oli monen värisiä silkkityynyjä ja pitsillä varustettu peitto ja pellavasta tehty lakana ja patja. Vaikka huone oli iso Anitrian tarpeelliset tavarat tekivät siitä pienen oloisen, mutta kodikkaan. Seinillä riippui pari maalausta ja taulua joista osa esitti auringon laskua ja puutarhaa, mutta isoin tauluista oli maalaus Anitriasta, kreivi Montêsta ja edesmenneestä kreivitär Anamariasta. Maalaus koskettaa Anitriaa usein ja juuri sen maalauksen avulla Anitria muistaa äitinsä.

Maalauksessa kreivi Theodore Montê on kolmenkymmenen, mustahiuksinen ja sileä leukainen ja komea. Kreivitär Anamaria on kahdenkymmenen viiden, valkohiuksinen ja kaunis. Ja heidän tyttärensä ja kreivikunnan perijä, Anitria, seitsemän vuotias, valkea hiuksinen ja sinertävä silmäinen ja vielä niin viaton. Anitria katseli nuorempaa minäänsä kauemmin kuin koskaan aikaisemmin, nuorena hän ei osannut aavistaa, että kreivitär kuolisi viiden vuoden päästä kuvan maalaamisesta ja jättäisi tyttärensä ja miehensä kaksistaan suureen palatsiin.
Tammiseen oveen kuului hellä ja kuitenkin kovaääninen koputus ja se sai Anitrian palaamaan nykyhetkeen. Valkeahiuksinen neitokainen henkäisi ja melkein kirkaisi, mutta sai kirkaisun vaiennetuksi ja pyysi koputtajaa tulemaan sisään. Ovesta astui viisi kamarineitoa, nuoria ja vanhoja ja vanhin heistä sulki oven takanaan. Kaikki kamarineidot niiasivat ja tulivat sisemmälle huoneeseen. Vasta sitten Anitria muisti, että oli hänen syntymäpäivänsä ja juhlat alkaisivat pian. Hän valitsi nuorimmat kamarineitonsa ja vei heidät kylpyhuoneeseen, josta pian alkoi kulua veden lorinaa ja hiljaisia kiljahduksia. Nuoret kamarineidot, Cecilia ja Amanda ojensivat Anitrialle pellavapyyhkeen ja kuivaustakin, jonka prinsessa kietoi ylleen ja pyyhkeellä kuivasi valkeita hiuksiaan.


- Tiedättekö keitä tulee juhliin? Anitria kysyi kamarineidoiltaan, kun he astuivat ulos kylpyhuoneesta ja menivät vanhempien kamarineitojen, Lilian, Tanyan ja Reinin, luokse.
- Amiraalin poika Stefan on kutsuttu. Amanda sanoi ja punastui heleästi.
- Stefan? Anitria sanoi nyrpistäen nenäänsä.
- Niin ja Stefanin serkku, herttuan poika Andy. Lilian sanoi ja haki Anitrian juhlapuvun esille.
- Andy sentään on jonkin näköinen. Anitria sanoi.
- Mutta ettehän ole nähnyt kumpaakaan sitten kreivittären hautajaisten, kaikki on voinut muuttua. Reini sanoi ja kiskaisi takin pois Anitrian päältä. Takin alta paljastui kurvikas ja erittäin muodollinen nuoren naisen vartaloa, johon kuului solakat kauniit kädet ja jalat, kauniit pyöreähköt rinnat, eivät liian isot eikä pienet, kapea takapuoli joka oli sopiva ratsastukseen lohikäärmeellä, että hevosella.

Tanya sulki nopeasti kaislaseinämän Anitrian peitoksi, jos joku miespuolinen hovista tulisi sisään tai jos itse kreivi. Cecilia, Amanda ja Lilian pukivat Anitrialle kauniin, sinisestä silkistä tehdyn puvun ja matalakorkoiset kengät neidon jalkaan. Reini kietoi sinertävät nauhat Kreivikunnan perijän käsivarsiin ja ujutti sinertävät silkkihanskat nuoren naisen käsiin. Saatuaan puvun ja sen pienetkin yksityiskohdat puettua Anitrian päälle, he istuuttivat tämän pehmeälle tuolille ja Lilian, Tanya ja Reini antoivat Cecilialle ja Amandalle vapaat kädet tehdä nuorelle perijättärelle kampauksen. Lopulta nuoret kamarineidot jättivät hiukset auki ja kiharsivat niitä vähän ja lopuksi vielä pieni tiara pään päälle koristamaan valkeita hiuksia.

Anitria laskeutui rappuset juhlasalini ylvään näköisesti saavutettuaan vihdoinkin naimisiinmeno iän. Seitsemäntoista vuotta oltiin nyt saavutettu ja hänet oli velvoitettu saamaan puoliso ennen kahdenkymmenen vuoden ikää, muuten hänestä ei tulisi laillista perijää ja kreivitärtä Kreivikunnalle. Kultaiset torvet soivat kun Anitria kosketti marmorista kaidetta ja laskeutua portaita tasanteelta kohti vieraitaan joita oli melkein sata.
- Hänen korkeutensa, prinsessa Anitria Montê. Toitotti valkeaperuukkinen mies, kreivi Theodoren vanha henkivartija. Juhlavieraat taputtivat raikuvasti siihen asti, kunnes Anitria oli laskeutunut kokonaan juhlasaliin, jonka katosta roikkui kaksikymmentä kynttiläkruunua, jotka valaisivat koko salin. Nuori, lähes yhdeksäntoista vuotias nuori mies tuli Anitrian luo portaiden juurelle.

- Saisinko tämän tanssin, Anitria. Musta hiuksinen nuori mies kysyi, kumarsi ja ojensi kätensä.
- Toki, rakas serkkuni, Jamy. Anitria sanoi, niiasi ja tarttui serkkunsa ojennettuun käteen. Suloinen huilu- ja viulu musiikki alkoi heti ja Jamy vei täysi-ikäisen serkkunsa tanssin pyörteisiin.
- Tulit kaukaa juhlimaan syntymäpäivääni. Anitria kuiskasi serkkunsa korvaan ja sen jälkeen pyörähti ympäri ja melkein sulautui serkkuunsa kiinni.
- Tottahan toki lempi serkun seitsemäntoista vuotis syntymäpäivään pitää tulla. Äiti ja isäkin ovat täällä, mutat varmaan ruokapöydän puolella. Jamy vastasi virnistäen ja pyöräytti Anitriaa ympäri ja veti syliinsä.
- Tulitteko meriteitse? Anitria kysyi, tietäen kuitenkin jo vastauksen. Jamy oli taitava purjehtia, koko Kreivikunnan paras ja siksi Anitria piti Jamysta eniten, jos verisiteistä katsotaan. Jamy asuu etelässä suurta Kreivikuntaa, meren äärellä ja hänen vanhempansa eli Anitrian täti ja setä hallitsevat siellä herttuana ja hertuattarena.

- Tottakai, maitse matka kestää yli kaksi viikkoa, ja meritse vain viikon, joten olemme täällä kaksi viikkoa, täydennämme varastot ja korjaamme purjeita ja sitten lähdemme kotiin. Jamy sanoi, kumarsi ja päästi irti Anitrian kädestä, sillä tanssi oli loppunut. Anitria niiasi ja irrotti kätensä ja meni istumaan mahonkiselle penkille, joka sijaitsi juhlasalin pohjois seinällä. Anitria tutki suurta karttaa jossa näkyi koko Kreivikunta ja sen syrjäinenkin kolkka ja suuri muuri, jonka toisella puolella oli maa nimeltään Tyena. Tyena, suuri maa, jossa Anitria oli vieraillut lapsuudessaan vain siksi, että hänen osa sukulaisistaan asui siellä, muurin takana ja muurin toiselle puolelle oli nykyään vaikea päästä, sillä muurilla työskenteli ihmisiä Kreivikunnasta, he jotka tietävät taikuudesta ja elämäntuojasta kuin myös Tyenasta, joissa ei uskota taikuuteen tai elämäntuojaan.

Elämäntuoja. Sana putkahti Anitrian mieleen ja lävisti hänet lämpimällä olollaan. Pienenpänä Anitria oli toivonut, että hänestä tulee elämäntuoja, koska viimeinen elämäntuoja oli elänyt yli tuhat vuotta sitten ja sen jälkeen elämä Kreivikunnassa oli mennyt pahempaan suuntana. Nyt Kreivikunnassa hallitsi sovulla ja myös väkivallalla. Kuitenkin Kreivikunnan Elämäntuoja oli aina ollut miespuolinen henkilö, paitsi pari vuosituhatta sitten oli ollut nainen, mutta siihen naispuolisten Elämäntuojien ura oli ohi. Anitria oli kuitenkin onnellinen, vaikka olikin voimakas parantaja. Toista yhtä voimakasta parantajaa ei oltu nähnyt koko Kreivikunnassa sitten Suuren Flowin, joka itseasiassa on Anitrian isoisoisoisoisoisoisoisoäiti.

Anitria hätkähti kun amiraalin pojan, Stefanin käsi kosketti hänen paljasta olkapäätään. Anitria käänsi päänsä ja huokaisi helpotuksesta, että se olikin vain Stefan. Hän katsoi hieman nuorta miestä, joka kumarsi ja kysyi:
- Saisinko tämän tanssin, ylhäisyys?
Anitria nousi, nyökkäsi ja tarttui amiraalin pojan käteen ja niiasi samaan aikaan kun musiikki alkoi soida. Tällä kertaa soitto oli surumielinen ja hidas, jonka takia Anitria joutui painautumaan kiinni Stefanin mustaan smokkiin ja kietomaan kätensä tämän kaulan ympärille. Prinsessa katsoi amiraalin poikaa uusin silmin. Stefan oli muuttunut ulkoisesti, että sisäisesti. Stefan oli edelleen mustahiuksinen ja harmaa silmäinen ja komea, lihaksiakin oli tullut enemmän. Sisäisesti Stefan oli ilmiselvästi vanhentunut, tullut kypsemmäksi. Ennen Anitria oli kikattanut ja punastunut aina kun Stefan oli vilkaissutkin häntä, eli nuoruuden pikku pojalle kuuluva suloisuus oli kaikonnut tästä nuoresta Stefanista.

- Saanko kysyä yhtä asiaa, Stefan? Anitria kysyi katse tiukasti amiraalin vanhimman pojan harmaissa silmissä.
- Saat toki, prinsessa Anitria. Stefan myöntyi ja laski käsiään hieman enemmän nuoren neidon alaselkään päin.
- Mitä sinulle on tapahtunut? Olet aivan erilainen kuin viisi vuotta sitten äitini hautajaisissa. Anitria kuiskasi huuliensa lomasta.
- Olen vanhentunut ja kypsentynyt. On selvinnyt, että minä olen Elämäntuoja. Stefan vastasi vaisusti ja käänsi harmaan katseensa pois Anitrian sinisistä silmistä.
- Mitä! Vitsailet! Anitria tokaisi kovaan ääneen, mutta onneksi hiljainen ja surumielinen musiikki peitti tytön äänen alleen.
- Elämäntuoja?
Stefan nyökäsi. Anitria avasi suunsa, mutta Stefan painoi etusormensa kevyesti prinsessan huulille. Musiiki loppui ja Stefan kumarsi ja sai niiauksen kreivin tyttäreltä ja niine hyvineen Stefan saattoi Anitrian ruokapöytään ja istuutui tämän viereen. Hovimiehet tarjoilivat ensiksi herkullista salaattia johon kuului kalaa sitruunakastikkeessa. He kaatoivat vanhemmille vieraille viiniä korkeisiin pikareihin ja nuoremmille vieraille maustettua siideriä, jossa maistui hivenen tuore omena. Pian pöytään tuotiin monta pientä kalkkunaa ja possunkyljyksiä, perunoita, erilaisia laatikoita ja samppanjapulloja ja kaikkea mahdollista ja tietenkin kokin erikoisuus; karamelli omenoita. Kun lautaset olivat tyhjiä, ruuat vietiin takaisin keittiöön ja tilalle tuotiin suuria määriä jäätelöä, erilaisia karamelleja ja herkullista luumuhyytelöä, jota koristi täyteläinen luumu.

Ruokapöydässä kuului naurua ja juoruja eri Kreivikunnan kolkista ja juopunutta puhetta. Naurun ja juorut keskeytti kreivi, joka kilisytti pikariaan pienellä lusikalla. Nauru ja juorut lakkasivat ja kreivi Theodore nousi seisomaan.
- Kohottakaamme malja rakkaalle tyttärelleni Anitrialle, joka on vihdoin astunut aikuisuuteen johtavalle tielle ja siltä tieltä hän löytäköön puolison ja onnen ja toivon, että hän ei menetä rakastaan niin kuin minä menetin ihanan ja rakkaan vaimoni viisi vuotta sitten. Mutta älkäämme surko menneitä vaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Malja paikkani perijälle, Anitrialle! Kreivi sanoi juopuneen iloisena ja kohotti maljansa, samaan aikaan kuin muu pöydässä olijat huusivat yhteen ääneen;
- Malja kreivin perijälle, Anitrialle!

Anitria punastui syvästi ja joi pikarinsa tyhjäksi taputusten saattelemana. Hänen vieressään istuva Stefan antoi Anitrian punertavalle poskelle suukon onnentoivotukseksi. Kun hovimiehet ja naiset olivat siivonneet pöydän, vieraat menivät seinien vierustalla oleville penkeille istumaan ja pian iloinen puheensorina täytti koko juhlasalin. Osa vieraista tanssi tanssilattialla, vaikka olivat halkeamaisillaan herkullisesta ruuasta. Stefan kumarsi Anitrialle ja poistui tämän seurasta, viattomasti hymyillen. Anitria huolestui aina kun Stefan piti sitä hymyä kasvoillaan, mutta hän sai muuta ajateltavaa kun Stefanin isä, amiraali, ja serkku tulivat Anitrian luokse. Amiraali Jacues Vontaque ja herttuaparin poika Andy vonDayl olivat sukulaisia ja sen näki myös ulkonäöstä. Jacuesilla oli tumman ruskeat hiukset, vihertävät silmät ja parrakas leuka kun taas Andyllä oli tummat hiukset, harmaat silmät ja leualla näkyi pieni tulevan parran alku. Molemmat kumarsivat Anitrialle ja veivät hänet pienelle penkille ja istuutuivat prinsessan molemmin puolin.

Anitria näki, että amiraali oli juovuksissa ja se vaivasi häntä paljon, mutta Andy sentään oli selvin päin ja se taas helpotti Anitrian oloa.
- Olette hyvin kaunis, teidän ylhäisyytenne. Amiraali virkkoi ja pyöritteli sormiaan.
- Älkää välittäkö sedästäni, prinsessa. Andy sanoi ja kumarsi syvään, että olisi voinut lyödä nenänsä polviinsa.
- Hyvät herrat, olkaa hyvät ja kutsukaa minua Anitriaksi. Anitria sanoi ja kosketti hellästi molempien miehien olkapäitä. Amiraali ei sanonut mitään, sillä hän oli sammunut ja hänen pänäsä nojasi seinää vasten.
- Kuten tahdotte, prin- siis Anitria. Saisinko tämän tanssi, Anitria? Andy sanoi ja korjasi samalla lauseensa sinuttelu muotoon. Anitria hymyili herttuan pojalle, kun tämä pyysi häntä tanssimaan.
- Entä setäsi? Anitria kysyi ja nyökkäsi samalla.
- Hmh. Hän nukkuu tuossa sopivasti eikä varmaan karkaa minnekkään. Andy sanoi huolettomasti ja pyöräytti Anitriaa kaksi kertaa ympäri paikoillaan.

2. Sieppaus

Stefan astui ulos juhlasalista avoimien tammisten ovien läpi. Vaikka palatsin eteiseen oli matkaa hän tunsi kirpeän talvi ilman sisällä palatsissa. Hän laskeutui nopeasti portaita, sillä hän tunsi syyllisyyden piston sisimmässään kun oli kertonut prinsessa Anitrialle, että hän oli Elämäntuoja. Stefanin isoisä oli juuri varoittanut häntä paljastamasta itseään liian nopeasti. Eikä hän ehtinyt olla Elämäntuoja kuin vasta viikon ja heti ensimmäisisä juhlissa oli kertonut prinsessalle kuka oli. Prinsessa tiesi hyvin Elämäntuojan tehtävän ja taikavoimat ja se askarrutti Stefania. Hän ei itse tuntenut vielä voimiaan ja tehtäväänsä, josta tulisi hänen elinikänsä pituinen, ja siirtyisi heti hänen lapsilleen tai vasta taas tuhansien vuosien päästä joku poika tai yhtä hyvin tyttö huomaisi omaavansa Elämäntuojan tehtävään kuuluvia ominaisuuksia ja taikavoimia. Amiraalin poika oli niin mietteissään ettei huomannut astelleensa ulos pakkaseen. Työnnettyään ajatukset mielensä perukoille hän huomasi seisovansa keskellä kaunista ja lumista puutarhaa.

Stefan nopeennutti askeleensa hölkäksi ja meni suoraan kreivitär Anamarian haudalle. Hän seisoi selkä suorana siinä prinsessan äidin haudalla. Stefan kosketti etusormellaan ja keskisormellaan huuliaan puhaltaen sormiinsa taikuutta ja kosketti sormillaan myös lunta, joka lepäsi haudan päällä ja niin hautakiven viereen tuli vaaleanpunaisia ruusuja, jotka oli sidottu hopeisella nauhalla yhteen.
- Tyttäresi saavutti täyden iän. Hän on pian valmis parantaja, kreivitär. Stefan lausui ja tunsi lämpimän käden olkapäällään. Nuorukainen käänsi päätään ja näki Anitrian vaaleat kasvot, paitsi että ne kasvot olivat kreivittären vaaleat kasvot josta huomasi hymyssä olevat huulet, jotka hymyilivät nuorukaiselle lämpimästi.

- Kiitos. Kreivitär sanoi ja tarttui amiraalin poikaa kädestä ja siinä samassa tämän haamu oli tiessään. Stefan nyökkäsi ja päästi kreivittären taas haudan lepoon. Hän kosketti taikuudella varustettua miekkaansa, joka riippui löysästi hänen nahkavyöllään. Heleän vihertävä pikkulintu nousi lentoon lumisen puunoksalta ja Stefan käänsi katseensa hetkeksi pois kreivittären haudasta ja puista, joiden takana liikkui varjoja. Ennen kuin nuorukainen ehti kääntää katseensa takaisin hautaan, hän tunsi äkillistä kipua niskassaan ja tuupertui maahan tajuttomana. Stefanin polvet kerkesivät vain koskemaan maahan kun joku varjoissa olija oli napannut nuorukaista vyöstä kiinni ja nostanut selkäänsä ja kipitti nyt kiireen vilkkaa pois puutarhan muurille päin, jonka toisella puolella oli kolme hevosta ja vaunut, joihin mies heitti Stefanin tajuttoman ruumiin kuin olisi asetellut sen mukavasti ja itse hyppäsi ohjaajan paikalle.

Vaunuissa istui mustaan pukeutunut mies ja katseli amiraalin pojan ruumista ja pyyhki ylimääräisiä lumia pois tämän housuista. Mies oli peittänyt kasvonsa työntämällä hattunsa niin syvälle päähän, että kasvoista näkyi vain hänen suunsa. Mies veti puisen arkun penkkinsä alta, avasi sen ja vaihtoi nopeasti Stefanin smokin uuteen ja varastettuun paitaan ja rikkinäisiin housuihin. Hän sitoi myös Stefanin kädet ja jalat ja asetti nuorukaisen istuma asentoon, jossa Stefanin tajuton ruumis ei pysynyt vaan kaatua kellahti kyljelleen ja antoi hevosten vetävien vaunujen pomppien.

Anitria oli huolissaan mihin Stefan oli mennyt. Oli kulunut ainakin kolme tuntia siitä kun hän oli nähnyt nuorukaisen viimeksi ja silloin tällä oli ollut se viaton hymyhuulillaan. Prinsessa kietoi lämpimän viitan harteilleen ja meni ulos puutarhaan. Lumen tulo oli loppunut pari tuntia sitten ja joka puolella oli valtavia kinoksia joissa palatsin ympärillä asuvien talojen lapset leikkivät. Ilta oli pimenemässä ja lasten vanhemmat alkoivat hakea lapsiaan kotiin, niiaillen ja kumarrellen Anitrian mennessä ohi sisemmälle puutarhaan, äitinsä haudalle. Anitria huomasi lumen peittämät, mutta tuoreet askeleet jotka veivät haudalle päin. Oliko Stefan käynyt kreivittären haudalla ja miksi. Anitria kyykistyi ja laski kätensä yhdelle jalanjäljelle. Sellainen jälki jäi vain juhlakengistä eikä tavallisista saappaista joita amiraali ja sotilaat käyttivät. Eikä se voinut olla kenenkään muun jalan jälki kuin Stefanin.

Valkea hiuksinen neito nousi ja seurasi jalan jälkiä, kunnes tuli äitinsä haudalle ja erotti nyt kahdet jalan jäljet yksien sijasta. Hän kyykistyi jälleen ja alkoi tutkimaan toisia jalanjälki. Ne oli peräisin nahkakengistä, sellaisista joita tavallinen mieskansa käytti, mutta näissä oli se ero, että ne olivat kuluneista nahkakengistä. Kaikki miehet, jotka asuivat Kreivikunnassa ostivat joka talvi uudet kengät, mutta tämä mies oli poikkeus. Minkälaiset miehet eivät osta uusia kenkiä talveksi, Anitria kysyi itseltään. Varkaat, sieppaajat ja salamatkustajat, hän tajusi samalla kun huomasi, että nämä toiset jalanjäljet veivät puutarhan muurille päin. Hän lähti seuraamaan jalanjälkiä ja oli oikeassa, ne jatkuivat vielä vähän matkaa muurin jälkeen ja sitten ne johtivat Anitrian kavion jälkiin. Anitria hyppäsi kevyesti muurin yli, tuhat kertaa kun on hypännyt muurin yli, hölkkäsi jälkien luokse. Ne olivat paljon tuoreemmat kuin jalanjäljet, eli hevosvaunut olivat lähteneet noin tunti sitten. Kauhea totuus paljastui prinsessalle ja tämä kääntyi kohti muuria ja palatsia, hypähti muurille ja juoksi puutarhan läpi palatsiin suoraan amiraalin ja isänsä luokse.

- Stefan on siepattu! Anitria kirkaisi hengästyneenä ja vajosi isänsä syliin. Juhlavieraat kääntyivät katsomaan hengästynyttä Anitriaa joka tärisi isänsä sylissä.
- Milloin? Miten? Amiraali Vontaque kysyi.
- Äskön, ihan puolitoista tuntia sitten. Sieppaajat ovat varkaita tai jotain muita olentoja. Anitria sanoi ja pyyhki pari kyyneltä poskeltaan.
- Tyttäreni, tämä on ensimmäinen tehtäväsi aikuisuuden tiellä. Sinun on pelastettava Stefan. Kreivi sanoi tyttärelleen äänellä, jota hän ei olut käyttänyt siten vaimonsa pois menon. Anitria nyökkäsi, kuivasi loput kyyneleensä ja nousi isänsä sylistä.
- Sinun on oltava vahva ja rohkea. Kreivi sanoi.
Anitria juoksi täyttä vauhtia makuukamariinsa ja kutsui samalla Cecilian ja Reinin sinne pakkaamaan hänelle kaiken tarpeellisen. Cecilia lähti saman tien hakemaan keittiöstä evästä, jottei prinsessan tarvitsisi poiketa majatalossa syömässä mitään kiskuri hintoja. Reini, joka oli vaeltanut nuoruudessaan lumivuorilla ja soilla, pakkasi vaihto vaatteita ja kaikkea tarpeellista joita Anitria ei kerinnyt tarkistamaan. Anitria vaihtoi nopeasti juhlakaavusta löysään paitaan, puki sen päälle lämpimän villapusakan nyöreillä kiristettävät housut ja niiden päälle sotilaiden housut jotta olisi hyvä ratsastaa, saappaat, miekkavyönsä ja yrttivyönsä, jonka hän ripusti rintansa yli ja paksu turkisviitta. Reini nosti repun prinsessan selkään samaan aikaan kun Cecilia tuli syli täynnä ruokaa ja Reinin avustuksella työnsi ruoat Anitrian reppuun.

-Nyt olen valmis. Onko Tidy valmiina? Anitria kysyi.
- On, se odottaa ulkona kärsimättömänä valmiina seikkailuun, rengit laittoivat satula laukkuihin kaikkea tarpeellista. Cecilia sanoi ja rohkaisi prinsessaa, että ystäväänsä reippaalla hymyllään.
Anitria harppoi portaat alas kaksi kerrallaan siihen asti kunnes teki pienen uperkeikan.
- Herran tähden yritä olla katkaisematta niskaasi. Reini huudahti ja auttoi emäntänsä pystyyn.
- Yritän muistaa sen! Anitria hihkaisi, astui ulos tammisista ulko-ovista ja astui ulos. Portaiden alapäässä seisoi hievahtamatta punertava palomino tamma, Tidy. Anitrian uskollinen ystävä, joka oli kantanut emäntäänsä yli kymmenen vuotta. Anitria hypähti hevosensa selkään, suoraan mies istuntaan ja kannusti hevosen laukkaan. Tidy oli onneissaan päästessään vauhtiin, sillä tammalla ei oltu ratsastettu kolmeen viikkoon ja se oli täynnä energiaa. Lumi pöllysi kun Tidy ja sen ratsastaja laukkasivat hämärtyvään yöhön.

Stefan palasi tajuihinsa ja yritti hieroa kivistävää niskaansa, mutta niskan hierominen ei oikein onnistunut, sillä hänen kätensä oli sidottu. Hän yritti nousta istuma asentoon, mutta sekään ei ollut oikein onnistuakseen. Vasta sitten hän tajusi, että vaunut joissa hän oli hytkyi ja huojui kun hevoset, jotka vetivät vaunuja kompuroivat polulla olevissa kuopissa. Sitten Stefan huomasi mustaan pukeutuneen miehen, kun tämä auttoi nuorukaista istuma asentoon. Stefan vilkaisi ulos paljaista ikkunoista, joista oli sulamassakiteet.
- Mitä tämä on? Stefan kysyi, muttei saanut vastausta.
- Jos prinsessa Anitrian mielestä tämä on hauskaa minusta ei. Stefan tokaisi ja yritti hyökätä miehen kimppuun, mutta hän oli unohtanut että hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Stefan kaatui rähmälleen vanujen lattialle ja tunsi nenästään valuvan lämpimän nesteen josta nousi höyryä, kylmän ilman tunkeutuessa sisään vaunun ovista. Mustaan pukeutunut mies päästi kylmän naurun ja nosti Stefanin viereensä istumaan ja veti hopean tikarinsa hihastaan ja asetti sen nuorukaisen kurkulle.
- Olemme menossa Palyan läpi, jos inahdatkin, isken tikarini kurkustasi läpi. Ymmärrätkö? Mies kysyi sihisten hampaittensa välistä. Stefan nyökkäsi ja utnsi kuinka vaunut pysähtyivät ja hän kuuli portinvartijan äänen.
- Kuka olet ja keitä vaunuissa matkustaa? Portinvartija kysyi kovalla äänellä mieheltä joka ohjasti vaunuja, sama mies joka oli edellisenä yönä siepannut Stefanin kreivittären haudalta.
- Olen Todeus, ohjaan isäntäni ja hänen poikansa vaunuja. He nukkuvat parasta aikaa vaunuissa. Mies valehteli vikkelästi ja hyvin vakuuttavasti. Stefan olisi halunnut kirkua, että se ei ollut totta, muta tunsi kuinka mustapukuinen mies painoi tikarinsa hänen kurkkuunsa.
- Selvä. Haluamme tarkistaa asian. Odottakaa. Vartiopäällikkö sanoi ja Stefan oli valmiina hyppimään riemusta.

Kuitenkin enne kuin vartiopäällikkö ehti ottaa askeltakaan Stefan tunsi kuinka hänen veren vuotonsa tyrehtyi ja tunsi samalla äkillisen kivun niskassaan ja vajosi tajuttomuuteen. Mustaan pukeutunut mies piilotti tikarinsa ja nojasi väsyneen näköisenä seinään. Oikean puoleinen ovi aukaistiin ja ohjaajan pää kurkisti näkyviin. Mustapukuinen mies kysyi väsyneellä äänellä;
- Mitä tapahtuu Todeus? Olemmeko perillä?
- Oi emme, herrani. Arvon herra vartiopäällikkö halusi varmistua asiasta jota kerroin hänelle, että täällä olette pelkästään te ja poikanne eikä ketään muuta. Todeuksi kutsuttu mies vastasi miehelle, joka nyökkäsi ja painoi päänsä takaisin seinään ja teeskenteli nukkuvaa. Vartiopäällikkö kurkisti sisään Todeuksen jälkeen ja työnsi oven hiljaa kiinni.
- Hyvä on menkää. Mies sanoi ja viittiloi miehiään avaamaan portit.
- Kiitän itseni ja herrani Sarrinin kautta. Todeus virkkoi, asettui ohjastajan penkillä ja kannusti hevoset käyntiin. Mustapukuinen mies avasi silmänsä ja tunsi samalla, että he liikkuivat taas. Sarrin tuo mustapukuinen mies asetti Stefanin ruumiin toiselle penkille ja ihmetteli oliko vartio päällikkö huomannut amiraalin pojan oudon vaatetuksen.

Nyt kun Sarrin katsoi tarkemmin amiraalin poika oli paljon huonommin vaatetettu kuin hän itse, mutta mies ei jäänyt sitä miettimään. Hän katseli ulos ikkunasta Palyan kaduilla juoksevia ja telmiviä lapsia. Miehen mieleen tuli omat lapsuutensa päivät mieleen kun hän asui isoäitinsä luona kaksistaan pienessä mökissä kaukana kreivin palatsissa.
- Kreivi, kreivitär ja heidän suloinen pikku prinsessansa. Sarrin lausui hiljaa yksikseen, muistellen kreivitär Anamarian kauniita kasvon piirteitä ja kreivi Theodoren ylhäitä, parrattomia kasvoja.
- Prinsessa Anitria. Aikuisuden kynnyksellä... Tuleva perijä... Ja minun kummityttöni...

Aamu sarasti kirpeänä ja kirkkaana ja auringon säteet saivat Anitrian avaaman silmänsä. Hän oli pysähtynyt lepäämään ratsastettuaan kuusi tuntia putkaan. Nyt hän oli nukkunut makeasti Tidea -nimisen kylän majatalon tallissa yhdesäs Tidyn kanssa. Hän venytteli kankeita jäseniään ja muisti, että eilen hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Majatalon emäntä asteli talliin ja mulkaisi prinsessaa terävillä haukan silmillään.
- Huomenta teillekin. Emäntä sanoi nyrpeänä sillä Anitria oli nukkunut mieluummin tallissa kuin sisällä majatalossa ja allissa nukkuminen oli puolet halvempaa kuin sisällä.
- Huomenta vain, hyvä rouva. Anitria sanoi hyvän tuulisena, kaivoi satula laukusta pienen nahkapussin ja kaivoi sieltä kolme hopeakolikkoa.
- Kolmehan se oli? Hän kysyi saaden emännältä nyökkäyksen vastaukseksi.
- Niin teiltä itseltänne, mutta hevosenne sai parasta mahdollista heinää yöllä. Nainen sanoi ja miti kättään ojossa. Anitria tuhahti hiljaa ja mutristi huuliaan, siinä majatalossa hän ei enää ikinä yöpyisi. Hän antoi naiselle yhden suuren kulta kolikon, jonka nainen työnsi suuhunsa kokeillen oliko se aito. Anitria harjasi nopeasti Tidyn, laittoi sille satulan, suitset ja lopuksi satulalaukut. Emäntä hyvin ystävällisesti oli kutsunut kaksi tytärtään Anitrian avuksi, laittamaan hänelle repun valmiiksi ja Anitria palkitsi molemmat nuoret tytöt hopeakolikolla, joita tytöt menivät innoissaan näyttämään kavereilleen. Anitria talutti punertavan ratsunsa ulos tallista kirpeään aamuun, nousi selkään ja lähti käyntiä kohti Tidean pohjoismuuria.

- Kuka siellä ja mitä asiaa? Vartiomies kysyi muurin lähellä olevasta tornista.
- Parantaja vain. Olen lähdössä pohjoiseen etsimään tuttuani. Anitria sanoi. Siinä vaiheessa ei ollut järkevintä paljastaa koko henkilöllisyyttään, sillä Tidea oli tunnettu kylä varkauksista ja sieppaajista. Vaikka Anitria osasi puolustautua nyrkeillä kuin myös taialla, tappeleminen veisi hukkaan välimatkaa.
Vartiomies laskeutui tornistaan ja hölkkäsi kaiken arvokkuutensa unohtuneena Anitrian luokse ja tarkisti tämän satula laukut ja repun.
- Voitte mennä. Onnea matkaan. Mies toivotti ja astui sivuun, jotta Tidy ja Anitria pääsivät ratsastaa miehen ohi portille ja portista läpi. Hän huomasi ,että muurin ulkopuolella seisoi satoja käsityöläisiä odottamassa portista sisään pääsyä, mutta luvat piti ensin olla kunnossa. Anitria saattoi paljaalla silmällä huomata, kuinka hiljaa ja äänettömästi varkaat kulkivat käsityöläisten joukossa ja yrittivät päästää salaa sisään porteista, jotka oli juuri aukeamaisillaan. Anitria kiristi ohjia ja piti sitä hallinnassaan sillä käsityöläisten lapset juoksivat siinä väenpaljoudessa aikuisten jaloissa ja Anitria pahoin pelkäsi, että lapset olisivat jääneet hänen ja hänen ratsunsa jalkoihin. Käsityöläiset kuitenkin tajusivat päästää Anitrian ohitseen, tehden väylän ja vaikka Anitria yritti ratsastaa pää kumarassa hän tunsi muun kansan kuiskauksen ihollaan ja katseen puhtaassa ja virheettömässä ihossaan.

Kaukana portista Anitria saattoi kuulla kuinka porttien kymmeniä salpoja ja lukkoja aukaistiin ja ulos että sisään portista meni satoja käsityöläisiä, että varkaita. Hän kannusti Tidyn laukkaan ja laukkasi kohti lumivuoria, jonne vaunuista jääneet jäljet veivät.

3. Orjana Vanituassa

Stefan hätkähti hereille aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin märällä rätillä. Tai oikeastaan joku oli lyönyt häntä märällä rätillä. Hän huomasi makaavansa kyljellään likaisella puulattialla eikä enää vaunuissa. Vasta sitten nuorukainen sai silmänsä kunnolla auki ja näki pyöreän majatalon emännän kyykkimässä hänen vierellään ja läpsimällä häntä kasvoihin.
- No heräsithän sinä! Nainen tiuskaisi ja heitti rätin Stefanin naaman eteen. Stefan hieroi ranteitaan joissa oli hiertymiä köysistä, jotka joku oli ottanut pois. Hän pystyi taas liikuttamaan käsiään ja jalkojaan. Ehkä sieppaus oli ollut vain uni, tai sitten hänet oli vain pidetty köytettynä häviöstä.
- Odotatko aamiaista, poika? Nainen kysyi tiukalla äänensävyllään.
- Kyllä, rouva. Stefan sanoi ja kuuli vatsansa murisevan. Kuinka kauan siitä oikein oli kuin hän oli viimeksi syönyt, Stefan mietti itsekseen ja nousi lattialta. Anitrian syntymäpäivillä, mutta milloin ne olivat?
- No, saat aamiaista vasta sitten kun olet pessyt ikkunat. Emäntä sanoi ja vaakkui keittiöön. Stefan tarttui rattiin ja mutristi huuliaan. Häntä ei oltu ikinä laitettu tekemään kotitöitä se oli naisten hommaa ja sillä siisti. Mutta ikkunoiden pesusta ei voinut luistaa kuten Stefan huomasi. Hän oli pessyt huolimattomasti yhden ikkunaruudun, kun vaaleahiuksinen tyttö hyppi portaat alas kaksi askelta kerrallaan.

- Sinun kannattaisi tehdä tuo kunnolla. Muuten et saa ruokaa pariin päivään ja joudut nukkumaan lattialla. Tyttö sanoi ja silloin Stefan antoi silmiensä vilkaista tyttöä. Tytöllä oli vaaleiden hiuksien lisäksi ruskeat silmät ja ruudullinen esiliina johon kuului ruskea mekko ja puukengät.
- Hmh. Nuorukainen sanoi ja siirtyi toiseen ruutuun ja pesi sen yhtä huolimattomasti.
- Emäntä Dolores ei siedä niskoittelua kuule. Tyttö sanoi, marssi puukengät kolisten Stefanin luo, tarttui rättiin ja pesi kaikki ikkunaruudut.
- Kiitos. Stefan sanoi tytön äkillisestä halusta tehdä työ.
- Oleppa hyvä. Mutta turha luulo, että pesen ikkunoita puolestasi enää toista kertaa, mutta kun olet uusi etkä tiedä sääntöjä voin näyttää sinulle miten tämän talon asiat tehdään. Tyttö höpötti kuin papupata, mutat myös asiaa, kuten Stefan huomasi.
- Olen Stefan Vontaque. Stefan sanoi ja virnisti hölmistyneenä.
- Laranna Diefull. Tyttö sanoi ja heilautti vaaleat hiuksensa olkapäidensä taakse.

- Noniin te kaksi, lopettakaa höpöttäminen ja ruvetkaa töihin! Emäntä Dolores huudahti ja heilautti kättään laiskasti ja tömähti penkille joka sijaitsi vastaanotto tiskin takana. Laranna tarttui Stefania kädestä ja vei tämän majatalon läpi ulos takapihalle jossa sijaitsi kaunis kaivo ja pieni koppero, jonka pienestä puuovesta astui sisään ja ulos ruskeaan pukeutuneita naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja.
Vasta astuttuaan sisään kopperoon Stefan tajusi, että se pieni koppero oli pyykkitupa, jossa likaiset vaatteet pestiin ja astiat tiskattiin. Hän antoi katseensa kiertää yhdessä isossa huoneessa kun Laranna vei hänet huoneen keskelle suuren pesuvadin luo ja tyrkkäsi amiraalin pojalle saippuan ja harjan käteensä.

Vahvan oloinen nuorukainen kaatoi pesuvatiin likaiset liinavaatteet, laski vadin maahan, tarttui saippuaan ja harjaan ja rupesi pesemään liinavaatteita. Stefan nyrpisti nenäänsä pelkästä liinavaatteiden hajusta. Osassa pyykistä tuli virtsan hajua, osista hajuvettä ja osasta hiiren papanoita veteen. Stefan hätkähti kun huomasi hiirenpapanoiden ensin pulpahtavan pintaan ja sitten vajoavan pohjaan.
- Älä hätäile. Papanat menevät putkistoon ja sitä kautta vanhaan kaivoon jonne likavesi menee ja tänne tulee koko ajan puhdasta vettä joesta. Käytännöllistä. Lihaksikas nuorukainen sanoi virnistäen Stefanille.
- Olet näköjään ehtinyt napata Larannan itsellesi, poju. Nuori mies jatkoi ja virnisti uudelleen. Stefan virnisti takaisin hieman helpottuneena, että papanoista tulevat bakteerit eivät likastaisi vettä. Hän tarttui paremmin saippuaan ja harjaan ja alkoi pyykätä pyykkiä, ainoastaan Laranna ja toinen nuorukainen seuranaan.

- Jonathan tässä on Stefan Vontaque. Stefan, tässä on Jonathan Diefull, veljeni. Laranna esitteli nuorukaiset toisilleen.
- Vontaque. Amiraali Vontaquen vanhin poika, oletan? Jonathan lausahti mietittyään hetken miksi Stefanin sukunimi oli niin tuttu. Stefan nyökkäsi ja Laranna vaihtoi uteliaana katsettaan veljestään amiraalin poikaan.
- Harvoin täällä Vanituassa näkee arvovaltaisen miehen poikia pyykkäämässä. Jonathan sanoi ja naurahti.
- Vanituassa? Kolmensadan kilometrin päässä kreivin palatsista? Stefan kysyi hämmästyneenä. Larannan ja Jonathan nyökkäsivät yhtä aikaa. Stefan vaikeni ja harjasi liinavaatteet vitivalkoisiksi samalla kun ajatteli asioita joita hänelle oli paljastunut. Kolmesataa kilometriä kauempana kuin edellisiltana, mutta olihan se mahdolista pienen taikuuden ja nopeiden hevosten avulla mahdollista, Stefan mietti laittaessaan saippuan ja harjan pois ja ripusti Jonathanin kanssa liinavaatteet kuivumaan.
- Mikä on Stef? Menit ihan hiljaiseksi. Jonathan kysyi kuivatessaan käsiään.

- Mietin vain. Olin eilen illalla kreivin tyttären Anitrian seitsemäntoista -vuotis syntymäpäivillä ja nyt olen täällä, kolmensadan kilometrin päässä palatsista. Stefan vastasi miettieliäänä ja otsa rypyssä.
- Sehän on pelkästään mahdollista taikuuden avulla. Laranna heitti väliin.
- Onko prinsessa Anitria kaunis nyt kun tuli aikuisuuden kynnykselle?
- On. Paljon kauniimpi kuin silloin kreivittären hautajaisissa. Hän seuraa äitinsä jalanjälkiä parantajana. Stefan selitti ja silitti märillä käsillään mustia hiuksiaan.
Ulkona Vanituan kellotornin pronssiset kellot soivat työpäivän merkitsi ja Stefan Larannan ja Jonathanin perässä meni ulos pyykkituvasta majataloon. Stefan oli kokonaan unohtanut nälkänsä ja aamupalansa ja nälkä sieltä saapuikin. Kolmikko asettui nurkka pöytään ja pian nuori tarjoilija tyttö toi heille soppaa ja leivänmurikan.

- Latina, vanhan Carlys Nionyn pojantytär. Jonathan kuiskasi Stefanin korvaan tarjoilija tytön kipittäessä keittiöön nätissä sinisessä hameessaan.
- Kuinka meillä on ruskeaa kun Latinallakin on sinistä? Stefan kysyi, vieläkin ihmetellen soppaansa.
- Vaatteiden värit erottavat meidät myytävät palvelijat vakituisista palvelijoista. Ruskea on myytävien palvelijoiden ja orjien väri. Vaaleanpunainen myytävien tarjoilijoiden väri ja sininen ja vihreä on vakituisten palvelijoiden väri. Laranna sepitti Stefanille avoimesti.
- Eli me kaikki kolme olemme vapaata riistaa. Jonathan sanoi haukotellen.
Kylmä pakkasilma tuiverrutti Stefanin tummia hiuksia ja se sai kolmikon pyörähtämään ympäri katsomaan kuka tuli sisään. Ovi aukossa seisoi prameasti pukeutunut vanha mies, jonka parta melkein ylettyi tätä vyötäröön.
- Itse vanha maaherra Carlys Niony. Hän on yleensä tähän aikaan katsomassa ostettavaa vapaata riistaa. Pikkuinen ruskeapukuinen pikkutyttö sanoi viereisestä pöydästä ystävälleen, joka oli pukeutunut vihreään ja oli näköjään uusi myös, kuten Stefan.
- He jotka miellyttävät emäntä Doloresta saavat heti sinisen tai vihreän puvun, joka merkitsee että kuuluu majatalon emännälle. Laranna sanoi. Carlys Nionyn hauras katse kiersi koko majatalon ruokailuhuoneen nurkkapöydät ja tämän vanhan miehen katse viipyi hetkeä kauemmin Stefanin pöydässä. Vanha mies lähti puikkelehtimaan pöytien lomitse kohti Stefania ja tämän uusia ystäviä.

- Jaaha, te kolme olette siis ostettavissa? Carlys sanoi käheällä äänellä.
- Kyllä vain, hyvä maaherra Niony. Laranna sanoi, nousi ripeästi ylös ja niiasi niin syvään ettei kaatunut.
- Hakisitteko emäntä Doloreksen, jotat voin neuvotella hänen kanssaan teidän kolmen hinnasta? Carlys kysyi Jonathannilta, joka nousi kumarsi myöntävästi ja lähti kipin kapin etsimään emäntää.
- Nouse! Maaherra käski ja Stefan totteli automaattisesti ja oli lyödä varpaansa penkin jalkaan. Harmaa hiuksinen mies tutkiskeli Stefanin mustia hiuksia, lihaksia ja ryhtiä sinisillä silmillään. Välillä mies kiersi Larannaa ja tutki tämän päästä varpaisiin. Emäntä Dolores kipitti rappuset alas niin köykäisenä kuin pystyi, Jonathan takanaan.
- Oi, maaherra Niony. Kuulin, että asianne koskee näitä kolmea myytävänä olevaa palvelijaa, jos osun oikeaan? Emäntä Dolores sanoi imartelevaan sävyyn.

- Ja oikeaan osutte, emäntä. Tytön haluaisin sisäpiiaksi, tämän nuoren miehen (Carlys osoitti Stefania) ajomieheksi ja rengiksi ja tämän toisen joka haki teidät, rengiksi myös. Herra Niony sanoi.
- Tarjoukseni on neidosta kolmekymmentä hopeakolikkoa. Nuoremmasta koltiaisesta neljäkymmentä hopeakolikkoa ja vanhimmasta seitsemänkymmentä hopeakolikkoa ja kolme pronssi penniä. Carlys sanoi ja kaivoi isoa nahkapussiaan esille.
- Hyvät tarjoukset teillä on, herra Nionyn, mutta nuorempi poika on uusi eikä osaa melkein mitään, saatte hänet ilmaiseksi jos ostatte tytön ja tämän vanhemman (emäntä taputti Jonathaia selkään) sadalla hopeakolikolla. Emäntä sanoi, vaikka ei tajunnut, että omalla tarjouksellaan hän jäisi neljäkymmentä hopeakolikkoa tappiolle.
- Hyvä on niin, emäntä hyvä. Maaherra sanoi ja latoi emännä ojennettuun käteen sata hopeakolikkoa. Stefan, Laranna ja Jonathan kääntyivät ja lähtivät ovelle päin kun kuulivat, että kaupat oli lyöty lukkoon.
- No niin te kolme. Saatte ensimmäiseksi sitoa itsellenne liinat vaunuistani, että väki tietää että olette minun ja saatte mennä ostamaan minulle uunituoretta leipää, viiniä ja luudan tytölle. Carlys sanoi. Stefan ja Jonathan kumarsivat ja Laranna niiasi ja he astuivat yhdessä ulos pakkasilmaan. He löysivät maaherran vaunut helposti ja ottivat siniset liinat itselleen vaunuista joissa oli maaherran vaakuna; Vihreä oljenkorsi jonka takana oli punapää linnun kuva. Laranna lähti toiseen suuntaan ostamaan luutaa kun taas Stefan ja Jonathan lähtivät ostamaan leipää ja viiniä isännälleen.

- Vihdoinkin pääsin pois siitä kamalasta majatalon rähjästä. Jonathan sanoi ja venytteli lihaksikkaita käsiään.
- Kuinka kauan olet ollut siellä tuossa ruskeassa puvussa? Stefan kysyi ja sitoi samalla sinistä huivia käsivartensa ympärille.
- Ehkä noin viisi vuotta. Sinä et ehtinyt kuin olla pari tuntia ja pääsit parempaan paikkaan töihin nopeammin kuni minä.
- Viisi vuotta? Sehän on hyvin pitkä aika ja opit varmaan majatalon arkipäivän rutiinit samalla. Stefan heitti vitsiksi ja väisti täpärästi Jonathanin heittämän lumipallon.
- Et ole päässyt edes heittelemään lumipalloja majatalon palvelijana?
- En. Enkä ole oikein välittänytkän, mutta nyt kun omistajakin vaihtui ja on hieman omaa vapaata niin voi vähän heitellä lumipalloja. Jonathan sanoi ja huomasi leipäkauppiaan tuulessa heiluvan kyltin. Jonathan avasi puisen oven ja Stefan astui sisään ensimmäisenä leivän tuoksuiseen huoneeseen.
- Mitäs poikien isäntäväki haluaa ostaa? Leipuri kysyi ja pyyhki käsiään valkoiseen esiliinaansa.
- Parasta leipää mitä teillä on, arvon leipuri. Stefan sanoi ja teki pienen kumarruksen.
- Alat päästä jyvälle. Jonathan kuiskasi amiraalin pojan korvaan ja taputti hivenen tämän olkapäätä.
- Se tekee kaksi kultakolikkoa kolme hopeakolikkoa ja kymmenen pronssikolikkoa. Leipuri sanoi ja ojensi muhkean ja täyteläisen leivän huopaan käärittynä. Stefan kaivoi nahkapussin jonka oli saanut isännältään ja antoi leipurille vaaditun summan.
- Kovia aikoja elämme ja siksi on pyydettävä hieman ylihintaa, jos ymmärrätte. Leipuri lisä kun nuorukaiset olivat lähdössä.
- Tottahan toki, herra. Vaikeita aikoja nykyään. Tulevaisuus menee toivottavasti valoisaan päin. Stefan sanoi ja toivotti hyvät päivänjatkot suu hymyssä suin. Astuessaan ulos leivän tuoksuisesta kaupasta Jonathan katsoi kysyvästi ystäväänsä joka vastasi virnistyksellä ja olankohautuksella. Laranna odotti nuorukaisia maaherran vaunujen vierellä.

- Tulittehan te jo. Tyttö tokaisi ja samalla Stefan muisti, että viini oli vielä ostamatta ja pyysi Jonathania kipaisemaan sen viinin, vanhempi nuori mies tunsi sentään Vanitan joka kolkan kuin omat taskunsa. Maaherra Niony tuli sillä aikaa majatalosta kun Jonathan oli ostamassa viiniä.
- Missäs se vanhempi kloppi on? Mies kysyi.
- Käy ostamassa viiniä, isäntä. Laranna sanoi ja niiasi.
- No sepä hyvä. Poika, avaa minulle ovi ja jätä leipä vaunuihin ja mene kuskin paikalle, erotin tietenkin vanhan kuskini heti kun pääsin tänne.
- Selvä, herrani. Stefan sanoi, avasi oven, auttoi Carly -herran sisään ja asetti leivän silkkiselle istuimelle, sulki oven ja kipusi kuljettajan paikalle. Jonathan tuli vaunujen luo, vei viini pullon vaunuihin sisälle ja asetti sen hellästi leivän viereen ja ennen kuin hän ehti istuutumaan Stefanin viereen kuljettajan paikalle, maaherra sanoi käheällä äänellään;
- Jonathan se oli? Auta nuori sisäkköni sisälle vaunuihin. Haluan jutella ja tutustua häneen paremmin.

Jonathan nyökkäsi, kipusi alas ohjaajan paikalta ja auttoi sisarensa sisään vaunuihin ja kipusi uudestaan ohjastajan penkille, jossa Stefan ojensi tälle ohjat. Jonathan napautti ohjilla näpäkästi ja kaksi valkoista hevosta lähtivät käyntiin ja kohti Carly Nionyn kartanoa, joka sijaitsi hieman kauempana Vanituan keskustasta. Valkoisten hevosten vetämät vaunut kaartoivat tunnin pituisen ajomatkan jälkeen kartanon suurelle pihatielle ja Jonathan pysäytti hevoset juuri ulko-ovien eteen. Stefan kipusi ohjaamosta alas ja avasi vaunujen oven kumartaen isäntänsä astellessa ulso vaunuista , perässään Laranna joka kantoi uuni tuoretta leipää, viini pulloa ja luutaa, jonka oli ostanut. Stefan laittoi oven hiljaa kiinni ja kipusi marmori portaat nopeasti ylös ja avasi toisen suurista ovista isännälleen, joka nyökkäsi hyväksyvästi ja asteli sisään.

- Nuori Stefan, auta Jonathania hevosten ja kärryjen pois laittamisesta. Vanhempi renki Jona auttaa ja antaa vastauksia kysymyksiinne, jos teillä on jotain kysyttävää talleista ja lukuisista hevosista. Carlys sanoi ja viittiloi Larannaa seuraamaan häntä ylempini kerroksiin. Stefan nyökkäsi, sulki oven ja kipusi rappuset alas ja otti toista valkoista hevosta ohjista, kuin mys Jonathan otti toisen hevosen ohjista ja he taluttivat yhdessä hevoset ja vaunut talliin. Herra Nionyn mainitsema Jona tuli heitä vastaan iloinen puna poskillaan ja hän tervehti nuorukaisia iloisesti.
- Mukavaa saada uutta verta renki piiriin. Jona sanoi heti ensimmäiseksi.
-Sitokaa vain hevoset ohjista noihin rautarenkaisiin niin otetaan vaunut ja muut tarvikkeet pois. Mies jatkoi neuvomista. Stefan huomasi, että Jonalla oli ruskeat hiukset ja vihertävät silmät, melkeimpä kissamaiset ja pieni parranalku ja pulisongit.

- Olemme muuten Stefan ja Jonathan, jos se auttaa meitä tutustumaan paremmin toisiimme. Herra Niony kertoi, että olette Jona. Stefan sanoi ja puristi Jonan kättä joka oli kovettumien peitossa.
- Oletteko veljekset? Jona kysyi ja Jonathan pudisti päätään.
-S iskoni Laranna on herra Nionyn uusi sisäkkö ja palvelusneito. Jonathan sanoi. Jona nyökkäsi.
- Onhan meitä palvelijoita täällä tallin puolella että sisätiloissa, minulla vain kävi tälläinen säkä, että olen täällä. Jona sanoi ja hymyili. Stefan oli seuraillut vanhempien miesten juttelua samalla kun oli riisunut valjaat ja siirtänyt vaunut pois tieltä.
- Entä sinä, Stefan? Onko sinulla sisaruksia, vai oletko ainoa lapsi? Jona kysyi uteliaana.
- Onhan minulla kaksi nuorempaa veljeä ja yksi sisko. Stefan sanoi.
- Niin ja hän on amiraalin Vontaquen poika. Jonathan lisäsi. Stefan mulkaisi ystäväänsä kylmästi. Miksi Jonathanin oli avannut suunsa ja kertonut, että arvovaltaisen miehen poika tekee orjana jotain tallitöitä.
- Amiraali Vontaquen? Herran jestas! Mitä sinä täällä teet poika? Eikö sinun täytyisi olla kotona? Jona kysyi kovaan ääneen.

- Eilen olin kreivin tyttären Anitrian syntymäpäivä juhlissa ja kävin hänen äitinsä haudalla ja kai minut siepattiin, koska nyt olen täällä. Stefan sanoi avoimesti ja rupesi avaamaan ohjia rautarenkaista ja vieden hevoset yksitellen vapaisiin karsinoihin. Jona ei kysellyt enempää, nyökkäsi ja vaikeni. Jonathan katsoi nuorta ystäväänsä vakavin silmin ja lähti sisälle päin kartanoon, Jonan vanavedessä ja Stefan seurasi vanhempia miehiä vaitonaisina ja hänen ajatuksissaan leijaili yksi ainoa lause.
Oliko hänet tosiaan siepattu?

4. Lumivyöry ja alkemisti

Anitria pyyhki hiestä märät hiuksensa silmiltään korvansa taakse ja hidasti Tidyn laukan raviin ja siitä käyntiin. Hän ei ollut pysähtynyt sitten Tideassa vietetyn yön jälkeen. Nyt hän laskeutui ratsailta ja oli vähällä vajota maahan polvilleen, kun jalat eivät meinanneet kantaa häntä. Tidyn suupielistä valui vaahtoa lumeen. Anitria näki vasemmalla puolellaan Lumivuoret ja vasemmassa viistossa Vanitua niminen kylä, josta oli piakkoin kasvamassa maanviljelijöiden kaupunki. Hän oli hukannut vaunujen jäljet pari tuntia sitten ja nälkä ja yksinäisyys alkoivat kaivertaa Anitrian mieltä ja vatsaa. Anitria kaivoi satulalaukustaan kuivaa leipää ja suolalihaa. Hän lausui hiljaa loitsun, jonka avulla hän sai lämpimän taikatulen lämmittämään hänen paleltuneita sormia ja varpaita.

Lumi tulen ympäriltä ei sulanut vaan näytti täysin käsin koskemattomalta. Syötyään ja lämmiteltyään tarpeeksi Anitria pakkasi loput ruuastaan takaisin laukkuihin ja otti sieltä omenan ja pienen palan leipää ja antoi uskolliselle ratsulleen. Tidy ei tyytynyt pelkkänä omenaan ja leipään, joten Anitrian oli loitsittava ruohoa näkyviin ja se oli vaikeaa sillä ruohikkoa ei useinkaan kasvanut lähellä lumivuoria, ei edes kesällä. Loppujen lopuksi Tidy sai tuoretta ruohoa ja vettä pienestä purosta jonka jäiseen pintaan Anitria oli taikonut sulavan juoma-aukon. Anitria nousi jalat särkien ratsunsa selkään ja käänsi sen kohti lumivuotia.

Tuntien kuluttua ja auringon paistaessa korkealla taivaalla Anitria saapui Vanituan maaherran pihalle, johon oli aurattu tie vaunuja varten. Hän laskeutui Tidyn satulasta ja antoi ohjat eräälle tummahiuksiselle ja hiljaiselle palvelijanuorukaiselle. Anitria kiipesi lumiset portaat ylös oville asti ja koputti terävästi sisään. Ennen kuin hän ehti koputtaa kolmannen kerran ovi avautui ja ulos kurkisti ruskea silmäinen tyttö kysyvästi.
- Niin, neiti? Tyttö kysyi ujosti ja niiasi.
- Onko maaherra Niony tavattavissa? Anitria sanoi äänellä, joka sopi paremmin parantajalle kuin kreivin tyttärelle.
- On toki. Tulkaa sisään, neiti. Tyttö sanoi ja aukaisi ovea enemmän jotta Anitria pääsisi sisään.

- Stefan, vie neidin hevonen talliin. Tyttö huusi nuorelle miehelle joka piti Tidya varmassa ja hellässä otteessa. Anitria katsoi tummahiuksista nuorukaista joka katsoi suoraan harmailla silmillään Anitrian sinisiin silmiin. Stefan nyökkäsi Anitrialle, mutta nuorempi tyttö näytti ottavan sen hyväksyvästi. Anitria kääntyi kartanon eteiseen päin ja lähti pitkää eteistä seuraten ruskea silmäistä ja vaalea hiuksista tyttöä.
- Saanen tiedustella nimeänne, neiti? Tyttö kysyi.
- Anitria Montê. Ja te olette? Anitria sanoi ja veti hupun päästään paljastaen valkeat hiuksensa ja prinsessamaiset kasvonsa.
- Laranna Diefull, teidän korkeutenne. Tyttö esittäytyi ja niiasi kävellessään ja oli melkein kaatua.
- Oliko tuo äskeinen nuorukainen Stefan Vontaque, amiraalin poika? Anitria kysyi ja selvä hämmästys piili hänen äänessään.
- Olihan toki, teidän korkeutenne. Hän tuli tänne eilen aamuna. Oli kuulemma teidän ylhäisyytenne syntymäpäiväjuhlissa toissa pävänä. Laranna sanoi, pysähtyi ja kääntyi vasemmalle vievään käytävään. Anitria mutristi huuliaan.

- Hänet on siis tuotu tänne orjaksi. Orjakauppiaita ne sieppaajat olivat. Anitria mutisi itsekseen kun Laranna avasi tammisen oven joka vei maaherra Carlys Nionyn neuvotteluhuoneeseen. Anitria veti hupun päähänsä, halu suojella itseään ja että ei tulisi paljastetuksi, sillä maaherra oli huolehtivaista sorttia ja pyytäisi häntä varmaan jäämään kuukaudeksi tai pidemmäksi aikaa.
- Missä herra Niony on? Laranna kysyi tummaa pyökkipöytää pyyhkivältä palvelusmieheltä.
- Hän lähti juuri äskön metsästämään lumivuorille niiden uusien palvelijapoikien kanssa, Jonathanin ja Stefanin. Mies vastasi ja jatkoi pyyhkimistä.
- Kiitos, Marcy. Laranna sanoi, sulki oven ja kääntyi kreivin tyttäreen päin.
- Olen pahoillani, mutta herra Niony on lähtenyt metsästämään lumivuorille Stefanin ja veljeni Jonathanin kanssa. Laranna sanoi Anitrialle, joka kiitti tyttöä avusta ja suunnisti ulko-ovelle päin. Hän laskeutui sulavasti lumiset portaat ja lähti jalkapatikalla kohti lumivuoria. Matka ei ollut pitkä, edes jalan. Lumivuoret olivat vain puolentunnin kävelymatkan päässä Vanituasta. Anitria saapui lumivuorten juurelle auringon paistaessa yhä korkeammalla.

- Keskipäivä. Anitria sanoi itselleen ja muistutti, että keskipäivällä lumivuoret olivat katalia sillä aurinko oli sulattanut lunta vuorten huipulta ja ne saattoivat hetkenä minä hyvänsä lähteä luisumaan alas. Vaikka nousu ei ollut jyrkkä häneltä kesti melkein puoli tuntia päästä pari askelta kohti vuorten nousua. Tunnneilta tuntuvien minuuttien kuluttua hän oli saavuttanut vuorten keskivälin ja hän näki pienen metsä aukion oikealla puolellaan, jossa oli varjoisaa. Anitria oli juuri käntymässä kohti metsä aukiota kun hän kuuli äänen jota ei olisi halunnut kuulla. Valtava lumimassa tömisi kun se lähti liikkeelle valumaan alas korkeimman lumivuoren rinnettä alas, suoraan kohti Anitriaa. Anitria heitti pienen lunta hidastavan loitsun, mutta sen ylläpitäminen vei hänen voimiaan ja valkea hiuksinen parantaja vaipui lumen alle.

Anitria oli sulkenut silmänsä ja avasi ne, ja huomasi ympärillään pelkkää valkoista lunta. Ilma loppuisi pian ja hän menisi tajuttomaksi ja jäisi lumiseen loukkuunsa. Hän työnsi kättään painavan lumimassan läpi. Yksikin ylimääräinen liike saisi loukon sortumaan yhä enemmän hänen päälleen, joten Anitria työnsi pelkästään kättään ylös päin ennen kuin vajosi tajuttomuuteen.

Harmaa sumu pyörteili Anitrian jalkojen ympärillä. Joka puolella oli valoja, varjoja ja hämärää. Kirkkaita tähden kaltaisia valoja pilkahteli välillä ylhäältä, välillä vasemmalta ja välillä suoraan edestä. Ihmisiä muistuttavia tummia oletoja liikuskeli ympäriinsä hämärässä. Jotkut kävelivät, jotkut juoksivat ja jotkut näyttivät kiikkuvan keinutuolissa, osa ratsasti näkymättömällä hevosella. Anitria näki valkeiden iuksiensa ansiosta pitkälle, niin pitkälle kuin halusi. Mutta nyt hän halusi vain mennä makaamaan sumuun ja käpertyä kerälle ja nukahtaa. Jokin kuitenkin piti hänet hereillä eikä antanut enää ajatustakaan nukkumiselle. Hämärässä piti olla valppaana, sillä tummat olennot liikkuivat varsin vikkelästi varjoissa ja valossa. Anitria otti askeleen vasemmalle puolelleen ja tömähti näkymättömään seinään. Hän tunnusteli vaaleilla käsillään seinää ja yritti etsiä ovea, tuloksetta.
- Mikä paikka tämä on? Anitria kysyi ja sai vastaukseksi vain kaikua.
Mikä... mikä... tämä... on...
mikä... paikka... on...
Anitria sulki silmänsä ja käsillään korvansa, ravisteli päätään itkun partaalle.
- Lopeta, lopeta! Hän huusi ja kaiut ohittivat hänen kätensä.
Lopeta.... lopeta... lopeta...

Jopa hänen itkustaan tuli kaiku, hiljainen ja surumielinen kaiku, aivan kuin tuhannet äänet olisivat itkeneet. Anitria vajosi polvilleen ja painoi kätensä polviin. Tummat hahmot liikkuivat edes takaisin Anitrian ympärillä, tullen aina lähemmäs. Ne imivät Anitrian pelon ja surun itseensä kuin iloinen lapsi mehua lasista pillin avulla. Pian hahmot olivat melkein kiinni polvillaan olevassa nuoressa aikuisessa. Vaikka olennot olivat imeneet itseensä enemmän ja enemmän Anitrian elämää, tämä nousi päättäväisesti pystyyn, kuivasi kyyneleensä ja tarttui miekkaansa, joka oli ollut siihen asti piilossa viitan alla.

- Menkää pois! Lähtekää! Anitria sanoi voimakkaalla äänellä, joka sai hänen miekkansa terän hehkumaan punaisena. Tummat olennot kirkuivat ja lähtivät pakoon, törmäillen toisiinsa ja kaatuen omiin jalkoihinsa. Sellaista valoa ei oltu nähny hämärämailla, jota parantajan miekan terä hohti. Hahmojen kadotessa hämärästä tuli valoisa ja Anitrian miekan punainen valo sammui ja se sai Anitrian naurahtamaan hysteerisesti. Valossa liikkui nyt ihmisen kaltaisia olentoja, jotka leikkivät ja tanssahtelivat valossa. Kaikki olennot olivat ihmisten sieluja, jotka olivat läpäisseet hämäränmaan tummat oliot ja varjot. Sielut muistuttivat hyvin paljon niitä himisiä, joiden ruumiissa ne oli sijainnut. Yksi sieluista tuli lähemmäs Anitriaa ja oli hänelle jo ennestään tuttu. Kreivitär Anamarian sielu, hohti puhdasta valkeutta. Sielun hiukset olivat yhtä valkeat kuin Anitrian.

Tyttäreni. Pääsit läpi hämäränmaan. Kreivitär sanoi Anitrialle tämän ajatuksiin.
Äiti, mikä paikka tämä on? Anitria kysyi.
Valon ja levon puutarha. Tänne pääsee silloin kun on kuollut tai tekee kuolemaa. Mitä sisemmälle pääsee puutarhaan sitä vaikeammin on palata elämään.
Anitria peitti suunsa kädellään.
iMiten pääsen pois? Minun ei ole aika kuolla vielä. Täytin vasta seitsemäntoista. Tiedän, rakas tyttäreni, yhden keinon. Tiedän myös sen, että olet nyt aikuinen. Elämäntuoja kertoi. Ainoastaan hän pystyy hakemaan sielusi pois täältä, mutta sinun täytyy pitää katseesi poissa puutarhan houkutuksista. Yhden huomasit jo Hämäränmaalla.
Nukkuminen?
Niin.[/i]
Kreivittären käsi tarttui tyttärensä kädestä ja puristi sitä hellästi. Samalla hetkellä Anitria vilkaisi taakseen ja huomasi Stefanin valkeutta hohtavan sielun astumassa puutarhan portista läpi.
[i]Tule, Anitria. Vien sinut pois täältä./i] Stefanin ääni oli vahva ja voimakastahtoinen ja niin kreivitär päästi otteensa ja antoi tyttärensä lähteä Elämäntuojan mukaan, kohti elämää.