Päivä enen katoamista. (Yksinpeli)

Isot, mustat rautaiset portit olivat sepposen selällään. Porttien ovet olivat kohti kartanon edustus seinustaa, joka oli tummaa tiiltä. Kartanon seinää pitkin kasvoi hyvin kaunis muratti, jonka Lauranna itse oli pystyttänyt ollessaan pieni. Sinisilmäinen merirosvo kapteeni seisoiporttien ulkopuolella, katsellen sisälle portista. Vaalean siniseen silkkipukuun pukeutunut nuori nainen asteli hiljaa, kevyin askelin kartanon puutarhan läpi, vilkaisemattakaan portille päin. Lauranna asteli itse lähemmäs hienosti pukeutunutta naista ja rykäisi. Nainen käänsi katseensa tulijaa kohti ja oli vähällä pudottaa kruununsa, joka oli kevyesti naisen mustien hiuksien päällä. "Sinä!" Nainen sanoi yllättävän kovaa, hänen hentoon olemukseensa nähden. Nainen nousi yllättäen seisomaan ja oli valmiina läimäisemään Laurannaa kasvoihin, mutta Lauranna ehti napata naisen käden käteensä. "Aivan, minä." Lauranna sanoi hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö sisko-kulta, miltä tuntuu kun oma perillisyys annetaan toiselle, kyselemättä perillisyyden menettävältä lupa." Merirosvo sanoi, kiristäen kättään toisen naisen käden ympärillä. Nainen ulvahti, ja pari kyyneltä tippui hänen poskilleen. Lauranna pyyhki ne nopeasti pois vapaalla kädellään. "Olit aina se perheen prinsessa ja lellikki. Leijuit aina haavemaailmoissasi, joissa sinua ei muka pystytty vahingoittamaan, kun olet aatelinen. Mutta Juanita, herää, tämä on todellisuutta. Sinusta tuli kuningatar jolla on kaikki valta antaa oman siskosi perillisyys jollekkin juoruilevalle ystävättärellesi." Lauranna piti pienen tauon, hellittäen hieman otettaan siskonsa ranteesta.
"Sinusta tuli kuningatar ja minusta merirosvo, totu siihen..." Lauranna päästi kokonaan irti kuningattaren ranteesta, jolloin tämä valahti nurmikolle kuin räsynukke, jolta katkaistiin narut. Nainen käänsi katseensa kuullessaan naurahduksen ja iloista kirkunaa. "Lauranna-täti! Olet tullut takaisin!" Kuului iloinen huuto, ja samalla kartanon nurkan takaa juoksi, mustat kiharaiset kutrit hulmuten prinsessa Nina-Luchia, Kuningatar Juanitan esikoinen ja ainoa tytär. Lauranna hymyili lempeästi, laskeutui polvilleen ja kaappasi pienen tytön syleilyynsä. Kuningatar nousi maasta kuin siihen unohtuneena ja pyyhki hamettaan ja tutki sitä, jos siihen oli jäänyt nurmikko tahroja. Lauranna päästi Nina-Luchian syleilystään ja nousi ylös.
"En voi jäädä, pitää lähteä taas reissuun." Lauranna snaoi, silitti hellästi vielä tytön hiuksia ja katsoi tiukasti sisartaan, käännähti ja lähti juoksemaan kuullessaan, kuningattaren henkivartioiden laskeutuvan alas kartanon portaita ja astellessa pihalle, kädet miekkojensa kahvoilla.
"Eikai tuo paatunut merirosvo häirinnyt teitä, kuningatar?" Eräs mies kysyi, tehden pienen hovikumarruksen. "Ei ollenkaan." Kuningatar sanoi ja työnsi tytärtään sisälle päin. Aurinko oli jo katoamassa pilvien taakse, kun kuningatar vielä vilkaisi taakseen auringon laskuun ja hän saattoi huomata etäisen hahmon joka kulki kohti kylää.